Sarjan nimi tulee tarinasta, jonka mukaan Beethoven halusi aikoinaan itselleen hevosen. Hän ihaili upeaa eläintä, mutta unohti ruokkia sen, ja hevonen kuoli. Beethovenin Hevonen on metafora suomalaisen haja-asutusalueen rakennemuutoksesta.
Vanhat ja hylätyt rakennukset ovat olleet joskus upeita ja tarpeellisia, mutta nyt ne ovat kuolleet. Ikkunoita peittävät laudat, rakennuksista on vain raunioita jäljellä eikä niitä käytetä enää mihinkään. Jokaisella rakennuksella on oma tarinansa, usein tarina on jo unohdettu.
Dokumentaarisuus on osa Sami Funken taiteellista ilmaisua. Hän haluaa, että kuvilla on kulttuurihistoriallista merkitystä. Ne kertovat asutuksen ja teollisuuden muutoksesta, kulutuskulttuurista ja omista arvoistamme tänä päivänä.
Kuvat on otettu eri puolilla Suomea ja osa kuvatuista paikoista on jo ehditty purkaa. Muutos ja murros ovat kuitenkin kuvien muistissa. Pala rakennemuutosta on taltioitu. Vaikka kuvauspaikat ja -ajat on arkistoitu, ei taiteilija ole tietoisesti tuonut näitä kuvien yhteydessä esille. Hänen mielestään on tärkeämpää kiinnittää huomiota itse ilmiöön, ei kohteiden sijaintiin.
Sarjan kuvia on ollut näyttelyissä sekä kotimaassa että ulkomailla. Mm.
vuosina 2015 ja 2016 Tšekin tasavallassa kuraattori Helena Fenclován organisoimissa näyttelyissä. Suomessa sarjan kuvia on ollut esillä Mikkelissä Studio Wäkewässä 2015, Savonlinnan maakuntamuseo Riihisaaressa Tienoo-ryhmänäyttelyssä 2018 sekä Veikko Halmetojan kuratoimassa Nastolan Kuvakirja-kesänäyttelyssä 2019.
Veikko Halmetoja on kirjoittanut Beethovenin Hevonen – sarjasta vuonna 2017 julkaistuun Etsimässä- katalogiin seuraavasti:
”Ensi katsomalta ajattelee helposti, että Sami Funke on valokuvaajana realistinen dokumentoija, jonka kuvissa ympäröivä todellisuus nousee pääosaan. Kun kuvien äärellä viipyy pidempään, alkaa niistä vähitellen löytää enemmän ja enemmän symbolistisia piirteitä. Ei ole kaukaa haettua katsoa niitä vasten romantiikan ajan maalaustaiteen kontekstia. Kuvasarjassa hylätyistä rakennuksista rakennukset ovat voimakkaasti yksilöitä ja rappiossaan kauniita. Niiden kautta realisoituu niin maaseudun kuin pienten taajamien rakennemuutos. Kuvataiteessa romantiikka ei näyttäydy yhtenäisenä tyylisuuntana vaan kyse on enemmän asenteesta ja aihepiiristä. Romantiikalle ominaista on erityisesti tunneilmaisun näkyminen ja henkistynyt suhde luontoon. …Funken kuviin latautuu paljon samoja merkityksiä. Kuvassa, jossa luonto on vallannut vanhan navettarakennuksen, jonka katto on romahtanut ja kasvillisuus peittää tien perille, konkretisoituvat mielikuvat kaiken katovaisuudesta, ihmisen toiminnan hetkellisyydestä ja luonnon vallasta.”